Heinäkuun kymmenes, syyskuun kymmenes?

Tänään on jännä fiilis. On ihan kuin syksy! Taivas on täynnä tummansinisiä pilviä ja vaikka aurinko välillä pilkahtaa taivaalta, niin ilma on jotenkin kolea. Monta kertaa pää on jo kertonut, että nyt on syyskuu - vaikka kesän pitäisi olla parhaimmillaan.

Syksy on ehkä vuoden parasta aikaa. Viime yönä nukuin tajuttoman hyvin, kun kämppä oli täynnä raikasta ilmaa. Eihän noita lämpimiä kelejä ollutkaan vasta kuin viikonlopun verran, mutta se jo riittää siihen, että kämpästä tulee tunkkainen, hiostava ja ahdistava.

Me T:n kanssa ollaan ihan erilaisia vuodenaikaihmisiä. T tykkää kesästä ja lämpimästä, minä taas syksyisen raikkaasta ja viileästä. Sunnuntaina, kun keli oli ennen ukkosia maailman hiostavin, T soitti mulle töihin ja kysyi, että "nyt on kuuma, eikö olekin mukavaa!". Tää on yks niistä parisuhteen parhaimmista puolista; tietää toisesta jokin pienenpieni asia, jota välttämättä kukaan muu ei tiedä. :) Niitä on lisääkin; T aina naljailee mulle, että käyn "jääkylmässä suihkussa", kun T itse taas tykkää lotrata (mun ihoa ainakin) polttavan kuumalla vedellä. Tai miten jokailtaiseksi tavaksi on tullut se, että kun alan nukkumaan (yleensä aina ennen kuin T alkaa), niin ojennan aina ensin silmälasit ja sitten kirjan. Ja sitten T nauraa, että "nytkö se tavaran ojentaminen alkoi". Ehkä me joku päivä vielä nukutaan sellaisessa sängyssä ja makuuhuoneessa, jonne mahtuu molemmille puolille yöpöytä? :)

Joka tapauksessa, on ihan kuin syksy. Vietin eilen vapaapäivää ja ajattelin käydä kaupassa. Pidin kuitenkin totaalisen lorvipäivän ja tein ruokaa jääkaapissa olevista jämistä. Laitoin herätyskellonkin soimaan tänään kymmeneksi, jotta ehdin käydä ennen iltavuoroani kaupassa. Heräsin, keitin aamukahvit ja jääkaappiin vilkaistuani päätin, että onhan siellä vaikka mitä jämiä. Jospa sitten huomenna  vasta sinne kauppaan...

T lähti poikain kanssa reissuun sunnuntaina, joten tämä viikko pitäisi kärvistellä kotona itsekseen. Kaksi päivää jo mennyt, ja kolme vielä jäljellä. Kyllä tämä tästä, kai. On vaan niin kova kaipuu! Sellainen hyvä kaipuu, ihan kuin jostain b-luokan hömppäkirjallisuudesta. No, siitä kirjallisuudesta, mitä minä jaksan nykyään paukuttaa kirjatolkulla. :)

Kävin sunnuntaina kaupungilla, illalla, työvuoron jälkeen. Monet kysyivät, että missäs T on. Sanoin, että poikain kanssa reissussa ja harmittelin, että olisi ollut itsekin kiva lähteä. Miksi ihmisillä ensimmäinen reaktio tähän on se, että haluaisin olla mukana vain siksi, että voisin vahtia T:n tekemisiä? Mitä ihmettä? Onko lähtökohtana tämän päivän parisuhteissa se, että olen jotenkin sydän syrjälläni T:n ulkomaanreissusta? Ajattelevatko ihmiset aina ensin, että "eihän siihen voi luottaa, että mies lähtee ilman emäntäänsä ulkomaille"? Siis mistä helkkarista tällainen tulee, minä en tajua. Eikä tätä ihmetellyt vain yksi eikä kaksi, vaan todella moni. Tuli melkein paha mieli, että aloin miettiä, että pitäisikö mun sittenkin olla jotenkin huolissani. Vaikka kuinka asiaa kääntelisi ja vääntelisi, niin tulin tulokseen, että ei. Hämmästyttää ja ihmetyttää ja jopa harmittaa, että ihmiset ajattelevat nykyään näin. Ihan kuin se, että olisin halunnut reissuun mukaan ihan vain ulkomailla käymisen ilosta, olisi joku tekosyy. Niin, no eihän sen takia kukaan ulkomaille voi haluta, eihän...

No, nyt aion palata parvekkeelle. Otan kolmannen aamukahvikupillisen (kello on tasan 12.00) ja jatkan b-luokan hömppäkirjan lukemista.