Heippa, mummu

Raskas oli viikonloppu. Niin hyvine kuin huonoine puolineen.

Perjantaina laskettiin mummu hautaan. Viimeinen isovanhempani. Mummu eli meidän kanssa koko ikänsä, oli "yläkerran mummu" koko meidän lapsuuden ja nuoruuden. Mummua oli muistamassa kirkossa ja muistotilaisuudessa salillinen väkeä. Mummu oli tykätty ja rakastettu.

Kun tieto mummun kuolemasta tuli, päinvastoin kuin toisen mummuni kuoltua, mulle ei tullut sitä kieltämisen tunnetta. Ei tullut oloa "ei vielä", "ei tämä saa tapahtua". Mummu oli sairastellut ja "reissumummun" aika nyt vain oli.

Pelottavinta ja ahdistavinta oli se, että en tiennyt, missä mummu on nyt. Piti vaan uskoa siihen, että nyt on hyvä. Kaikki meni hyvin ja rauhallisesti, iskä ja iskän sisar oli paikalla läsnä. Ei kipuja eikä tuskaa, vaan rauhallinen hengitys vain loppui. Niin sen pitää mennä, kivuttomasti ja rauhallisesti. Se helpotti suruakin.

Mutta kaikesta huolimatta... Se on niin vaikea katsoa, kun mummu laskettiin hyiseen maahan petäjien keskelle. Miten ihminen voi sanoa viimeiset hyvästit? Mitä siinä pitää sanoa? Sanoako ääneen vai lähettääkö ajatuksen?

Muistotilaisuudessa päästiin istumaan serkkujen kanssa samaan pöytään. Näitä serkkuja en ollut tavannut viimeksi kuin ihan pienenä. Hassua, että vaikka ei tunne aikuisia ihmisiä lainkaan, silti jokin meitä heti yhdisti. Musta tuntui äärimmäisen lämpimältä, että voitiin jutella niitänäitä, vaikka ei tunnetakaan. Meininki oli sellainen, että ehkä jonain päivänä vielä tunnetaankin.

Hauskaa oli se, että useat kotikylän vanhemmat kävivät puristamassa kättäni ja kysymässä kuulumisia. Sanoivat, että "olen viimeksi nähnyt sinut tämän (näyttää polven korkeuttaan) kokoisena!" - totesin heille, että "no, siitä lienee sitten aika kauan aikaa" :)

Jäin sitten porukoille viikonlopuksi. Kävin veljeä moikkaamasa ja kahvittelemassa. Illalla pelattiin veljen ja veljen avovaimon sekä vanhempien kanssa noppaa. Parannettiin maailmaa.

Tänään toivotin isälle hyvää isänpäivää, annoin pienen lahjan. Lähdin Jyväskylään.

Tuossa automatkalla Jyväskylän-kotiin tuli kauhea pelko ja ahdistus. Menen kotiin yksin. Olen vielä tämän päivän yksin ja itsekseni. Tällä hetkellä se pelottaa kovasti. Entä jos jotain sattuu? Entä jos T:lle sattuu jotain, kun ajaa kesärenkailla yötä vasten Helsingistä kotiin?

Ei ihmisen pidä olla yksin. Vaikka minäkin tiedän, ihan jo viikonlopun keskusteluidenkin perusteella, että minä en ikinä tule olemaan yksin, niin koskaan ei voi aliarvioida perheen, sukulaisten ja ystävien merkitystä. Oman rakkaan merkitystä.

Hautajaisissa mummuni serkku ja hänen paras ystävänsä, Kerttu, puhui todella kauniisti. Vasta sillä hetkellä ymmärsin, että mikä merkitys ystävällä, joka elää kanssa läpi elämän, on. Kuinka kova paikka se on, kun paras ystävä lähtee?

Aika menee eteenpäin, eihän sille mitään voi. Nämä kaikki kuuluvat asiaan. Aika aikaansa kutakin, sanotaan. Se vain on ihmistenkin kohdalla sama. Jokainen lähtee joskus, mutta mielistä ihmiset eivät katoa. Mummu on aina yhtälailla mummu, vaikka häntä ei enää olekaan. Hän on silti olemassa meidän muistoissa ja sydämessä.

Tulen aina muistamaan mummun, joka istui leivinuunin vieressä penkillä ja pihakeinussa. Nautiskeli kesäpäivien lämmöstä siinä pihamännyn katveessa pihakeinussa ja keinutteli hiljalleen. Joskus istuttiin keinussa yhdessä. Tulen muistamaan myös Kertun punaisen polkupyörän, se oli aina parkkeerattu kaivon vierelle, ja siitä tiesi, että Kerttu on yläkerrassa käymässä.

Muistan hämärästi serkkujeni mainitseman lelukopan yläkerrassa. Se kaivettiin aina välillä esiin. Muistan pikkuserkkuni Kaisan mainitseman hedelmäsalaatin ja jäätelön, jota meille lapsille tarjottiin yläkerran keittiössä, sillä aikaa kun aikuiset kahvittelivat kammarissa. Ja oli ne kaksi pientä muovista lelua, vaaleanpunainen ja sininen, olivatkohan Osuuspankin peukalonpään kokoisia norsuja, jotka olivat ompelupöydän pienessä laatikossa. Niissä laatikoissa, joiden välissä sormet aina säännöllisesti olivat. Ja sitten itkettiin ja mummu etsi laastarin. Muistan myös ne piipunkrassista tehdyt tontut, joita mummun keittiön ikkunalaudan kukkariviin jouluaikaan piilotettiin. Muistan myös sen maailman parhaan rusinasopan ja riisipuuron, jota kiivettiin yläkertaan jouluaattopäivänä syömään.

Toivotimme perjantaina mummulle hyvää matkaa. Mummu lähti, mutta hän tulee aina olemaan meidän kanssamme.