Kirkkohäät?

Kävin eilen kuvaamassa vanhan koulukaverini häitä - kirkonmenoja, yhteiskuvia ja potretteja sekä tervetuliaismaljojen kohotteluja juhlapaikalla. Nyt, häitä seuraavana päivänä, käsittelen Photarillani hääkuvia ja en voi olla hymyilemättä! Hääpari on niin kaunis/komea ja kaikki hymyilevät. Kerrassaan satumaista!

Siitä huolimatta. Mä mietin tätä jokaisen hääkuvauksen jälkeen - sitä, että noinkohan pystyn ikinä menemään kirkossa naimisiin (jos naimisiin joskus meinaan). Mua jotenkin ahistaa ajatella itteni siihen alttarille seisomaan. Ei.

No ensinnä mua jännitti eilinen hääkuvaus turkasen lailla. (Kuka se Turkanen muuten on? Jännittääkö sitäkin usein?) Manasin mielessäni tätä kehittämääni aikuisiän jännitystä, jonka ilmeisesti oon jostain keksinyt. Ennenhän mua ei jännittänyt mikään esiintyminen, mutta nykyään onnistun kehittämään ihan mielettömät paineet jopa ryhmässä esittäytymisestä! Käsittämätöntä? Miksi? En tajua!

Eilenhän sitten ennen kämpältä lähtöä panikoin sitä, että "ei oo paha, sun täytyy vain ikuistaa valokuviksi kahden ihmisen elämän tärkein päivä. Ei oo paha, ei oo paha... Ei oo paha..." EiPÄ. Ja kauheat paineet. Siitä huolimatta, että TIESIN, että osaan ja onnistun. Että pystyn sen tekemään.

No. Sitten aloin miettiä myös tätä "kahden ihmisen elämän tärkein päivä". Onko se sitä? Jos menen naimisiin, onko se elämäni tärkein päivä? Saadaan "virallinen vahvistus" onnistuneelle parisuhteelle. Hmm. Pojotetaan hienoissa asuissa kirkossa ja saadaan lahjoja.

Avioliitossa instituutiona ei sinänsä oo mitään vikaa. Onhan se lakipykäläkysymyskin. Musta on upeaa nähdä ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikymmeniä onnellisessa avioliitossa - juuri viikolla työkaverini kertoi viettävänsä hääpäivää. Olivat olleet yhdessä 38 avioliittovuotta. Huhhuh, en voi kuin hattua nostaa. Se on sellainen saavutus, johon en tiedä, että pystyisinkö ikinä itse? Niin iso kunnioitus tuota kohtaan, ettei sitä voi oikein sanoinkaan kuvata.

Mun elämän tärkein päivä olisi ennemminkin vähemmän muodollinen. Jos siihen sen papin siunauksen tarvitsee, sen voisi tehdä jossain muualla kuin kirkossa. Mun mielestä, ihan rehellisesti, kirkot ovat persoonattomia, liian juhlavia ja kolkkoja. En mä koe, että mun parisuhdetta pitäisi niin kovasti kunnioittaa, että kirkkoon asti pitäisi astua. Mä voin tehdä sen kunnioittamisen jokaisena arkipäivänä ihan kotona.

Mun häät voitaisiin kernaasti järjestää jossain Surkeejärven maatilamatkailutilan kaltaisessa paikassa (missä eilen piipahdin kuvaamassa myös). Vieraille yöpymistilat, yksi iso juhlatila, baari. Haluaisin paikalle läheiset ja ystävät. Suku...? Läheiset sukulaiset myös, mutta en siinä mittakaavassa, millä juhlitaan kahden suvun yhteen tuomista. Oma perhe, läheiset serkut, joku muu läheinen sukulainen myös. Ystävistä kaikki ne, joista välitän. Ystäviä paljon. Satoja ystäviä. TUHANSIA! :)

Mä haluaisin, ettei vieraille etukäteen edes ehkä kävisi ilmi, että naimisiin tässä ollaan menossa. (No sehän olisikin helposti järjestettävissä. "Moi, tulkaa järjestämäämme juhlaan, ei tartte pukeutua kummoisesti, mut tota, lahjoja mä kyllä voisin ottaa... Ai miks?" :D) Voisin kernaasti järjestääkin juhlat parisuhteen kunniaksi. Mut tartteeko siihen sitä kirkkovihkimistä ja muodollisia menoja, että voisin juhlia suhdettani?

Kovia pohdintoja. Tätä tää on jokaisen hääkuvauksen jälkeen. :D

Ja sitten katon taas noita kuvia. Ihmiset hymyilevät. Ovat onnellisia. Se oli oikeasti noiden kahden ihmisen elämän tärkein päivä. Mahtavaa, että sain olla mukana.