50 asiaa minusta, osa 7: äitipuoli?

Tapahtuipa niinpä aikoina... lähdettiin siis lokakuun alussa Saarijärvelle kaveriporukalla. Ollaan kaiketi muodostettu reissusta jonkinlainen perinne, no "perinne" ainakin, mennään jopa kerran vuodessa tuohon tunnin ajomatkan päähän kyläilemään ja kunnioittamaan vanhan lukioporukkamme ystävyyttä.

Viimeksi tilanne olikin vähän outo. Lähdössä Jyväskylästä oli kuusi henkilöä; minä, Minna ja Elisa ja miehemme. Yhteen autoon ei oltaisi mahduttu, joten porukka piti jakaa puoliksi. Jako selvä: miehet toiseen ja akat toiseen. Miehethän eivät toisiaan juuri tunteneet. Hyvin kaiketi meni, perillä Saarijärvelle miesosasto oli jo tehnyt suunnitelmia ties mistä cartingista ja värikuulasodasta.

Mutta se nyt ei tosiaan liittynyt asiaan edes kunnolla. Tulipahan kuitenkin kerrottua.

Matkalla sitten Minnan ja Elssan kanssa vaihteeksi äidyttiin muistelemaan menneitä. Puhuttiin muun muassa siitä, miten on kaikkea tapahtunut sitten edellisen reissun. Huvittavinta minun mielestäni oli se, että jouduimme toteamaan, että meistä olin sitten minä kaikista pisimmässä parisuhteessa ja myös lähtenyt meidän porukasta ensimmäisenä äitipuoleksi.

Äitipuoleksi???

Joopa! Vaikka nyt ei mistään virallisesta äitipuoleudesta olekaan kyse, niin se kaiketi menee. Vaikka kuinka yrittäisi asiaa käännellä ja väännellä, sitä se kaiketi on.

Tosin eipä tämä äitipuolena eläminen ole kovin hankalaa ollut. Näkisin enemmänkin asian niin, että joka toinen viikonloppu (mahdollisuuksien mukaan) tyttöjen ja T:n kanssa samassa kämpässä pyörii joku "tyyppi". Mun suhde tyttöihin on enemmän kaverillinen kuin äidillinen.

Totta kai joskus joutuu opastamaan ja komentamaan, mutta ehkä se onkin enemmän ikäasia. Vanhemman tytön kanssa jutellaan joskus pitkiä toveja, mietiskellään miten tehdä esimerkiksi kirja mahdollisimman halvalla ja piirretään. Nuoremman kanssa riittää melkeinpä se, että pitää sylissä ja kutittaa. :)

Kaverini lähti kesällä parisuhteeseen, miehellä ei ole lapsia. Kaverini sitten äidilleen kertomaan asiasta jossain vaiheessa, oli jotenkin kummallinen heitto äidiltä. "Onko sillä lapsia?" "Ei." "Hyvä, koska meidän tyttö ansaitsee kaiken huomion." Ymmärrän pointin, mutta asiaa voi myös miettiä siltä kantilta, että parisuhteen lisäksi saa myös paljon muuta. Eihän se ole jumalauta minulta pois, että T:llä on myös kaksi tyttöä, jotka ovat kerrassaan huikeita tyyppejä. Päinvastoin!

Mulla on siinä mielessä onnellinen tilanne, että mun ei tarvitsekaan olla mikään äiti. Tytöillä on äitinsä, eikä mun tehtävä ole oikeastaan edes miettiä asiaa sen enempää. Pääasia, että tullaan typyjen kanssa hyvin toimeen. Luulen, että tytöille tilanne voi olla jopa rikkauskin - ovathan he päässeet käymään kolmanteenkin "mummolaan", siellä on koiraa ja maata ja tilaa rellestää. Vaikka nyt ei mistään mummolasta puhutakaan, symbolisesti kai sellaisesta on kyse. Ja mun porukat vastaavastihan jo kyselevät kovasti, milloin typyt tulee taas käymään, kaipa se on niillekin mukavaa vaihtelua!

Aikamoiseen kelkkaan olen lähtenyt, kai. Monet ovat sanoneet sen ääneenkin. Monet ovat myös sanoneet sen, että heistä ei olisi vastaavaan tilanteeseen. Kuvitella nyt, etäsuhde ja äitipuoleus kaupan päälle. No, enpä minäkään tätä ihan varsinaisesti suunnitellut, mutta toistaiseksi ei ole valittamistakaan ollut. :)

Mutta se on vielä pakko kertoa, se ensimmäinen kerta kun tytöt näin... Huhhuh. Jos pienempää tyttöä jännitti, niin kyllä jännitti minuakin. Tapaaminenhan oli mulle ensialkuun niin pelottava asia, etten uskaltanut edes miettiä. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen sitten otettiin härkää sarvista ja matkustin tyttöviikonloppuna Espooseen. T oli minusta kertonut typyille etukäteen, joten tiesivät mitä odottaa.

Se oli ihan hirveää! T lähti hakemaan pienempää tyttöä päiväkodista, minä jäin kämpille odottelemaan. Vanhempi huiteli vielä jossain kavereittensa kanssa. Mutta se odottelu... istuin keittiön pöydän ääressä tekemässä ristikkoa, joopa joo, "tekemässä". Kädet tärisi ja hikoili niin, ettei kynän kanssa voinut mitään tehdä. Puolen tunnin odottelu tuntui lähinnä kahdelta tunnilta.

Pienempi tyttö taisi jännittää myös, koska kotipihalla lähti juoksemaan T:ta karkuun. :D Itku ja huutokin siinä taisi vähän tulla, ja typy piti lopulta kantaa sisälle. "En mä voi sinne tulla!" "No mikset?" "Entä jos se suuttuu?" :D No eihän sitä tiedä, voihan mulla palaa pinna tämmösessä tilanteessa ja vedän hirveät herneet nenään... :D Ihana. :)

Vanhempi tyttö taas oli niin muina miehinä kuin olla voi. Aikuinen "moikka" ja poistuminen omaan huoneeseen. Ei sen kummempaa. :D

Mutta jos olisin kehdannut, niin olisin minäkin juossut karkuun. Ei mikään esiintyminen tai työhaastattelu ole koskaan jännittänyt niin kamalasti. Mutta tulipahan tehtyä, sittemmin olen parisuhteen lisäksi saanut paljon bonustakin. :)

Hirveän sotkun ja kaaoksen lopputulos. Tehtiin isänpäivänä T:lle kakku tyttöjen kanssa.