Oman lapsen kuolema on kuulemma kaikista pahin asia, jonka ihminen voi kokea.
Sen tiedän. Mutta sitä en voi tajuta, mitä se on. Kun itsellä ei ole lapsia eikä sitä menettämistä tai edes menettämisen pelkoa ole koskaan tuntenut, ei voi tietää mitä se on.
Mutta kun se osuu tarpeeksi lähelle, se sattuu. Se kipu on jokin mystinen ja pelottava asia, joka muistuttaa olemassa olostaan joka ikinen hetki - kaiken arjen ja tutun keskellä se muistuttaa, että täällä minä olen, älä unohda minua.
Mitä sanoa rakkaalle ihmiselle, joka on menettänyt pienensä?
Miten siihen tulee suhtautua? Taputanko olalle, sanonko jotain rohkaisevaa tyyliin "kyllä se siitä"?
En.
Siinä vaiheessa, kun kohtaa sen surun ja kivun silmästä silmään, sitä jää sanattomaksi. Ei osaa kuin rutistaa, itkeä kanssaan ja tuntea kipua.
Kun sitä toivoisi, että se kipu, mitä itse tuntee, on siltä toiselta pois... Mutta ei, kaikki suru on surettava itse ennen kuin on mahdollisuus päästä eteen päin.
Siinä vaiheessa en voi kuin olla läsnä. Lähettää ajatus matkaan joka ikinen sekunti, herätä yöllä suremaan, havahtua tuijottavansa kesken jäänyttä lausetta. Käydä kylässä, tyhjentää astianpesukoneen, tuoda tullessa tuoremehua. Kuunnella, halata, itkeä ja mokata sanojensa kanssa niin, että on kaikkien pakko nauraa.
Kunpa osaisi lohduttaa, kunpa olisi jokin keino, jolla lohduttaa. Kunpa olisi mitä tahansa, mitä voisi tehdä.
Kunpa osaisi kääntää kelloa taakse päin.
22.12.2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Kaikkiin asioihin ei vain ole niitä oikeita sanoaja. Silloin voi olla läsnä, vaikka ilman sanoja. Ystävä tietää sen kyllä <3
t. serkku
Oon joskus aiemminki käyny täällä, mutta tämä teksti kosketti niin, että pitää jättä merkki.
Mun hyvä ystävä menetti poikansa 2,5 vuotta sitten. Samaan aikaan kun minä synnytin meidän keskimmäistä, ystävän poika tasteli viereisellä osastolla hengestä. Oli aivan kamalaa hehkuttaa kaikille, että meille syntyi ihana prinsessa, kun tiesi mitä vieressä tapahtui.
3kk meidän Nellin syntymän jälkeen se pieni poika kuoli. Eihän mulla ollu sanoja, jotka olis auttanu. En osannu tehdä enkä sanoa mitään, mikä olis auttanu. Olin vaan. Halasin, pyyhin kyyneleitä ja kerroin, että olen täällä.
Tuntui niin väärältä, että ystävän syli oli yhtäkkiä tyhjä ja mulla oli kaks. Loppukesä menikin niin, että tämä ystävä hoiti meidän vauvaa. Siis aina kun nähtiin, niin hän nappas multa vauvan ja hoiti sitä siihen asti, kunnes taas piti lähteä kotiin. Hän sai lohtua siitä. Eihän se tuskaa vienyt pois, mutta kun hänen sylissään oli reilu 3v ollut koko ajan oma lapsi, niin ei vain osannut olla syli tyhjänä.
Kiitos rakas ystävä. <3
Heii, nyt vasta huomasinkin, että täällä on kommentteja.
Suvi, kiitos viestistäsi. Nää on niin vaikeita asioita, ettei tähän kai ole minkäänlaista ohjenuoraa tai sääntöä. Tällaiset tapaukset ovat niin yksilöllisiä - mikä auttaa kenellekin. Jotkut haluavat puhua ihan toisista asioista, jotkut taas haluavat käydä ystävien kanssa näitä asioita läpi. Ei kai siinä muu, kuin yrittää tutkailla, mikä on se oikea reitti.
Minna, ja te olette edelleen joka päivä minun mielessä. <3
Lähetä kommentti