Pienenä mää pelkäsin ukkosta. Ei puhettakaan, että ukkosella olis voinut nukkua. Illalla muistan kattoneeni aina ikkunasta länteen ja lounaaseen, että tuleeko ukkospilviä yöksi. Jos ukkonen tuli, mua pelotti ihan hulluna, vedin peitot ja tyynyt naamalle ja puristin silmiäni kiinni, sormet tungin korviin. Joo, no siinä asennossa ainakin sai hyvin nukuttua...
Mua vähän harmittaa, että kaupungissa ei tahdo kuulla ukkosta. Sen verran tossa kuitenkin menee aina liikennettä ja autot kaasuttelee risteyksen valoista. Kai se oli pienenä sekin, että kun maalla on niin hiljaista ja äänet kaikuvat laakamaalla, jossa vettä ympärillä, niin ukkonen tuntui aina paljon hurjemmalta. Eikä ollut sekään mukavaa, että aina piti vetää töpselit seinästä ja pelätä, milloin ukkonen hajottaa jotain tai mikä pahinta - iskee taloon ja polttaa sen. No, nää viime päivien myrskyt on tehnyt tästä pelosta ihan konkreettista. Ei olis hääviä, jos veljen metsät kaatuis syöksyvirtauksessa tai muuta. Eikä piristä mieltä nähdä muiden metsänomistajien satoja runkoja maanmyötäisenä.
Mutta on ukkosessa jotain kiehtovaa. Se on hienon näköistä. Kumina ja jyrinä laittaa tuntemaan itsensä hyvin pieneksi.
Eilen illalla katsoin yhtä ukkos-elokuvaa tuossa parvekkeella. Ukkonen meni Jyväskylän länsipuolelta pohjoiseen, ja tuosta parvekkeelta oli aika hyvät näkymät. Oli pimeää ja ihan tyyntä. Oli komean näköistä.
Yritin sitten ensi kertaa ihan tosissani kuvata salamoita. Tuossa, tuo eka kuva, on yksi edes vähän sinne päin onnistunut, ja tässä toinen. Onnistuin! Ees vähän! Kyllä mää sen täydellisen salamakuvan vielä joskus saan...
0 kommenttia:
Lähetä kommentti